Sunday, 23 March 2014

Nykyminimalismi vs. aiempien sukupolvien nuukuus

Tavarayltäkylläisyys on suhteellisen tuore ilmiö. Sanon suhteellisen, sillä vaikka omana elinaikanani en ole koskaan kokenut puutetta tavarasta, muistan monia isoäitini lapsuustarinoita, joissa tavaran arvo nousi keskeiseksi motiiviksi: esimerkiksi koskettavaa ensimmäisten kenkien tarinaa ja niihin liittyvää draamaa kerron varmaan myös omille lapsilleni.

Nuukuus tavaran suhteen näkyy isoäitieni elämässä edelleen. Miksi ostaa uutta, jos vanha toimii tai jos jostain (roskaksikin luokiteltavasta) saa aivan käyttöön soveltuvan. Hyvänä esimerkkinä lautaset ja tarjottimet: pakastepizzan pohjallinen on monesti saanut (omasta mielestäni sopimatonta) suitsutusta sen kätevyydestä ja huuhteluhelppoudesta.

Mitään ei hankita turhaan. Mitään ei myöskään hankita uutena, jos vain suinkin mahdollista (koska roskalavat tursuavat aarteita muutenkin). Koriste-esineet saavat yliolkaisen tuhahduksen, moni vekotin mulkaisun, joka on suunnattu kaikenlaisille kotkotuksille. Toisen isoäidin vakiolausahdus taas kommentoi uusimpia värkkejä hilpeästi kommentoiden "kuinka nämä xxx ovat niin suosittuja tällä hetkellä".

Tällä hetkellä.

Eikö koko minimalismin tavoittelussa ole ajatuksena, että kaikki tavara on mahdollsimmin ajatonta. Ajatonta niin, että se kestää villityksien ja muodin vaihtumisen, niin että se KESTÄÄ pidempään kuin eri suuntaukset. Lisäksi tavaralla tulisi olla myös todellista käyttöarvoa niin ettei ilman sitä arki sujuisi normaalilla tavalla. 

Tavaroita vain käyttöä varten.
Minimalistin keittiössä vain joka päivä tarvittavia astioita. Ei hienompaa kahviastiastoa, ei fiinejä yhden toiminnon vipstaakkeileita.
Minimalisin kirjahyllyssä vain oppaita ja faktaa. Ei kertakäyttöistä kaunokirjallisuutta, jolla ei ole muuta tunnearvoa kuin että se on joskus saatu tai ostettu.
Minimalistin vaatekaapissa vain käyttöön soveltuvia vaatteita.

Tältä näyttää nykyminimalismi. Sillä ei ole mitään tekemistä isoäitieni minimalismin kanssa.

Muistan lapsuuteni mummolan vinttikomerot ja loputtomat varastot kaikkea, mitä ikinä askarteluun/leikkiin saattoi tarvita.
Kun omilleen muuttaessa edes vihjaisi jonkin huonekalusteen tarpeesta, pääsi kaivelemaan ulkovarastojen romukätköjä. (Edelleen ihmettelen, mitä mahtoi liikkua isovanhempani mielessä kun hän säilöi 10 metriä vanhaa puhelinkaapelia niihin kaappeihin, joita silloin joskus sai kerättyä nurin menneiden firmojen lopettaessa).

Sillä minimalistinen eläminen tarkoitti vähällä elämistä. Se tarkoitti, että kaikki materia, jolle joskus mahdollisesti tulee olemaan jotain käyttöä säilytetään. Siis kaikki. Mahdollinen. Muovisista pakkausrasioista alkaen.

Se, että nykyään halutaan elää vähemmän tavaramäärän kahlitsevana on nurinkurinen ajatus, sillä ennen se, ettei tavaraa ollut kun sitä  tarvittiin kahlitsi vielä tehokkaammin.

Nykyminimalisti luottaa siihen että talous toimii. Aina on luotto siihen, että kun/jos jotain tarvitsee, sen saa kaupasta. Että kyllä sitten on varaa ostaa tarvitsemansa, että on olemassa vielä kauppoja jotka tavaroita myyvät. Nykyminimalisti ei hamstraa mitään varastoon pahan päivän varalle.

Mutta missä menee järkevä raja varastoimisen ja hamstraamisen välillä? Mikä on järkevä hamstrausraja tavaroille, joita saa silloin vain silloin tällöin?

4 comments :

  1. Kiinnostavia ajatuksia, en ennen olekaan ajatellut miten (nyky)minimalismi ja isoäitien periaatteet ovat loppujen lopuksi kuitenkin aika erilaisia, vaikka ne molemmat niputetaan usein samaan yhteyteen..

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kommentistasi!
      Periaatteessa molemmissa tapauksissa selkein muille ihmisille näkyvä kantava ajatus on, että tullaan toimeen vähemmällä. Kuitenkin taustalla vaikuttavat niin erilaiset ajatusmaailmat ja motiivit, että välillä tuntuu hassulta miten näitä rinnastetaan toisiinsa.

      Delete
  2. Olipas ilahduttava näkökulma! En ole itse tullut ajatelleeksi tältä kannalta, mutta aivan tottahan tuo on. Ennen vanhaan ei tosin muutettukaan niin tiuhaa tahtia kuin nykyään. Itse olin ennen aikamoinen hamsteri ja noudatin pitkälti tätä "tätä voi vielä joskus tarvita" ja "tästä voi vielä tehdä jotain" -ajattelumallia, mutta kun muuttoja tuli lyhyen ajan sisään enemmän kuin tarpeeksi, sain tarpeekseni myös tavarakasoista ja aloin karsimaan hyvin rankalla kädellä. Eikä toki nykyään kerrostaloasunnossa olisikaan tilaa varastoida tavaraa niinkuin olisi omakotitalossa, jossa vielä ulkorakennukset ja muut lisätilana.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Totta, liikkuvuus on tosiaan yksi suurimmista syistä, miksi itsekin ajauduin aiheita pohtimaan. Jos haluaa olla vapaa kulkemaan elämän mukana, kaiken turhan mukanaan kantaminen on juuri sitä: turhaan mukana kantamista, turhaa huolehtimista, turhaa painolastia. Toisaalta "tätä voin vielä joskus tarvita -tavarat" kertovat siitä, että juuri senhetkisessä paikassa haluaa olla kun tätä tavaraa joskus tulevaisuudessa tullaan tarvitsemaan.

      Delete