Kestävä koululaukku

Mistä tunnistaa hyvän koululaukun? No tietenkin siitä, kun se on kestänyt jo yhden alakoululaisen taipaleen läpi.

Muistan omista alakouluvuosistani ja silloisista laukuistani lähinnä sen, että melkein heti kirkkaat värit haalenivat, reput alkoivat näyttää nuhjuisilta kun ne likaantuntuivat ja sitten niistä hajosi vetoketju. Vieläpä suht nopeassa syklissä.

Ehkä juuri siksi kaikki nahkaiset tai muuten vain aikaa kauniisti kestävät laukut saavat polveni aina veteliksi.

Erittäin läheinen sukulaistyttöni aloitti koulutaipaleensa juuri. Kun samalla sain käsiini monen onnellisen sattuman kautta kuvan mukaisen koululaukun, en voinut olla lahjoittamatta sitä hänelle. Jotain suloista, kestävää, laadukasta kulkemaan koulumatkassa mukana. Jotain elämää jo nähnyttä, häntä itseään vanhempaa mutta silti käyttökelpoista ja tarpeellista.

Laukkua on käytetty jo yhden ala-asteen verran, päivittäin ja joka säässä. Kuudessa vuodessa muutamia kulumia laukkuun on tullut, mutta yleisilme on edelleen siisti ja kaikki osat toimivat. Ennen kaikkea se taitaa kuitenkin johtua siitä, että vain yksi pieni, harvoin käytettävä tasku on vetoketjullinen; muuten kaikki toimii erittäin järeän oloisten metalliklipsujen ja koukkujen avulla.

Kuluvia osia ovat lähinnä päällisläppä ja olkahihnat.

Päällisläppä kiinnittyy laukun pohjassa olevaan salpaan ja aukeaa helposti. Suuressa taskussa on hyvin tilaa kirjoille, vaikka hieman toivon että tyttö osaisi toimia hieman toisin kuin itse pienenä tein, ja hillitä itsensä kirjastokirjojen apajille päästessään.

Kaverini, jolta laukun sain oli hieman yllättynyt ajatuksesta, että kovaa käyttöä läpi käynyt laukku pääsisi uudestaan käyttöön uuden koululaisen matkassa.

Sukulaistyttö riemastui uudesta laukustaan sen saadessaan. Koululaukku pääsi käyttöön jo ennen kuin koulut edes olivat alkaneet, sillä laukku oli vain aivan pakko saada mukaan tarhaan.

Muiden stuff vs. oma stuff

"Other people's stuff is shit but your shit is stuff!"

Paras mieleeni jäänyt lainaus George Carlinin standupista "Stuff".

Lause, jota toistelin päässäni muutama päivä sitten.

Kaikki alkoi viattomasti: Lupauduin auttamaan sukulaistani varaston läpikäymisessä ja turhasta eroon hankkiutumisessa. Alue oli selkeästi rajattu, noin 10 m2 suljettua varastotilaa.

Muuhun ei pitänyt koskea.

Tehtävänkuva oli selkeä: vanhojen urheiluvälineiden läpikäyntiä, kuvaamista ja myöhemmin myyntiin laittamista. Mahdollisesti muuta asiaan liittyvää rojua.

Muuta ei pitänyt olla.

...

Neljä tuntia aloituksesta, ja kaikki oli saatu raahattua ulkoilmaan lajittelua varten. Tavarat löysivät helposti omat kasansa säästettävien, myytävien, lahjoitettavien ja roskiin laitettavien tavaroiden joukosta. Lisäksi oli myös yksi kasa keskeneräisille projekteille (huonekalua odottamassa kunnostusta, tuttavalle menossa olevia esinetä, tunnearvokasta tavaraa, jota ei kuitenkaan halua kotonaan katsella...).

Viimeisestä kasasta alkoi kierre kohti projektin vääjäämätöntä hidastumista.

Asioista tarkemmin selvää ottamatta satuin ehdottamaan, että kannetaan keskeneräiset projektit autotalliin. Siellä ne olisivat sen verran tiellä, että niille joko tapahtuisi jotain tai ne löytäisivät ainakin uuden kodin.

Pian kuitenkin paljastui toisenlainen totuus: Autotalli oli jo täynnä tusinoittain muita projekteja: joko kunnostusta odottavia tai jonnekin matkalla olevia huonekaluja, maalipurkkeja, pahvilaatikoittain tavaroita joita ei enää tarvittu...

On erittäin turhauttavaa, kun aikaisempi tarmo ja puhti hiipuu siihen, että katselee tavaroiden omistajan tutkivan jokaista esinettä, liikuttavan niitä hieman ja laittavan lopulta takaisin paikoilleen. "Mitäs tuolla on..." ja loputon muistoihin uppoutuminen vie aikaa ja ennenkaikkea estää varsinaista raivaustyötä jatkumasta.

Onneksi ei tarvittu kuin muutama muistutus siitä, mitä me olimmekaan tämän päivän aikana saamassa aikaiseksi kunnes asiat alkoivat taas luistaa. Tavarat kuvattiin, lajiteltiin säilöön ja jatkojalostukseen ja varaston ovi suljettiin. Autotalli sai jäädä keskeneräiseen luonnontilaansa.

Sama ilmiö toistuu usein kaikenlaisessa varastojen järjestelyssä: pois laitettuja tavaroita tarkastellaan niiden historiaa vasten ja kerrotaan tarinoita tavaroista, samalla kun varsinainen varastotyö jää taka-alalle. Mikäpä siinä, tarinoita tavaraoiden takana on mukava kuunnella, mutta toisinaan hieman turhauttaa.

Miksi sitä oikein tuppaakaan säästämään enemmän projekteja kuin on aikaa tehdä ja keräämään tavaraa, jonka kohtalona on vain olla tiellä.

Yksinkertainen kahvihetki

Kahvi ei ravitse, nesteytä eikä tee hampaille hyvää. Silti sitä juodaan jatkuvasti kotona ja töissä, kahviloissa ja eväsretkillä.

Vaikkei kahvista ole kriittisesti tarkasteltuna mitään huötyä kehon hyvinvoinnin kannalta, kahvihetki on monella tapaa tärkeä hetki.

Kofeiiniriippuvaisen aamu alkaa vasta, kun kupillinen kahvi potkaisee päivän käyntiin.

Kahvitauko kesken työskentelyn tarjoaa hetken irtautua työstä. 

Kahvittelu ystävän kanssa on ihana syy tavata. 

Viikonloppuisin kotoa kahville lähteminen tarjoaa uusia maisemia ja kokemuksia.

Kahvijuomiseen liittyy paljon muutakin kuin pelkkä kofeiini: tauko, rauhoittuminen, hetkestä irtautuminen, juoruilu, sosialisoituminen...

Sitten on tietenkin tekninen puoli laitteineen ja säätöineen.

Lisäki myös perinteitä vaaliva puoli paahdatuksineen ja asetteineen. Itsepaahdetun ja jauhetun kahvin ideaali. Hetken hienostelu kauniilta asetilta tarjoillulta kahvilta.

Monesti tuntuu, että kahvittelun olennainen osa yritetään peittää tekniikalla: tätä varten on erilaisia pannuja ja vaahdottimia. Eri tekniikoita, eri tyylejä, erilaisia koneita.

Entäpä kahvittelun koristeellinen puoli sitten? Periaatteessa kahvi on kahvia ja kahvittelu kahvittelua vaikka kertakäyttökupeista. Mistä silti johtuu se, että kauniista, pienestä kukallisesta asetin päälle asetellusta kupista juotu kahvi maistuu paremmalta kuin vastaava kahvi kertakäyttömukista tai puolen litran korvallisesta kupista juotuna?

Tietenkin hetken pyhittämisestä. Kun kahville on omat, erityiset ei-arkiset astiansa, tulee kahvihetkestä nauttiessa tunne muustakin kuin suussa olevasta kahvin mausta.

Kahvittelu onnistuu myös ilman hienoja keittimiä, kuppeja tai kahviakin. Tärkeintä on hetken rauhoittuminen kuuman kupin ääreen, pysähtyminen hetkeen joko kaverin kanssa tai yksin.

Tuletko meille kahville?

Kysymys sisältää niin paljon muita ulottuvuuksia, joten ei kannata keskittyä niihin epäolennaisiin.

Turvallisuudentunnetta tavarasta?

Tavara ja turvallisuudentunne

Tunnen monia ihmisiä, jotka hakevat turvaa omistamastaan tavarasta. Olin myös itse aiemmin yksi heistä.

Tässä yhteydessä turva ei tarkoita mitään konkreettista hyötyesineiden keräämista tai arvotavaroiden vaalimista. Tavaroista haetaan monesti vain ja ainostaan henkistä turvaa. Yritetään luoda itselle turvalliselta tuntuva pesä ympäröimäl tila muistoesineillä ja identiteettiä vahvistavilla jutuilla.

Turvallisuuden ja oman turvapaikan luominen on tärkeää. Mielestäni jokaisella pitää olla paikka, jossa voi tuntea olevansa turvassa oma itsensä.

Mutta tarvitaanko siihen loppupeleissä kuitenkaan konkreettisia tavaroita? Miksi niin monet turvaavat tavaran turvaan, vaikka turva on mielentila eikä lainkaan kytköksissä materiaan?

Syitä tulee mieleen monia: jatkuva "jos vaikka" ajattelun aiheuttama varustautumiskierre, muistoihin ja kokemuksiin takertuminen muistoesineiden kautta ja oman identiteetin hahmottaminen omistamiensa tavaroiden kautta.

Mutta kuinka todellista turvaa tavaroista oikein loppupeleissä saa? Tavara kahlitsee paikoilleen, on tiellä muutoksessa ja pahimmassa tapauksessa häviää silmänräpäyksessä. Kannattaako omaa henkistä ankkurointipaikkaa siis liittää katoavaan massaan?

Turvallisuudentunnetta ja henkistä turvaa voi rakenta myös irrallaan tavarasta. Se tosin on jo astetta vaikeampaa. Itse koen saavani enemmän turvallisuudentunnetta ihmissuhteista kuin materiasta. Täydellisyyttä hipova kokoelmakaan ei vedä vertoja sille kun voi jakaa ajatuksia toisten ihmisten kanssa niin, että tietää että toinen oikeasti kuuntelee. Eräs ystäväni hakee samaa oman kehonsa jatkuvasta kehittämisestä ja treenaamisesta. Tärkeintä on, että on jotain minkä voi luottaa säilyvän ja minkä säilyvyyteen voi itse vaikuttaa.

Tavaran hallitseminen on helppo ratkaisu.

Muut ihmiset harvemmin kyseenalaistavat tätä ratkaisua, mutta sen sijaan epätavalliset ratkaisut herättävät ihmettelyä.

Joko teillä on xxx-tavara/muu omistus, olettehan sitä toki harkinneet?

Ei. Emme koe sitä tarpeelliseksi. 

Edes henkisesti.

Omaa kotia ja henkistä turvapaikkaa voi luoda niin monin eri tavoin ilman tavaraa. Vaikka laulamalla kotoisia laulelmia, fiilistelemällä.

Nykyminimalismi vs. aiempien sukupolvien nuukuus

Tavarayltäkylläisyys on suhteellisen tuore ilmiö. Sanon suhteellisen, sillä vaikka omana elinaikanani en ole koskaan kokenut puutetta tavarasta, muistan monia isoäitini lapsuustarinoita, joissa tavaran arvo nousi keskeiseksi motiiviksi: esimerkiksi koskettavaa ensimmäisten kenkien tarinaa ja niihin liittyvää draamaa kerron varmaan myös omille lapsilleni.

Nuukuus tavaran suhteen näkyy isoäitieni elämässä edelleen. Miksi ostaa uutta, jos vanha toimii tai jos jostain (roskaksikin luokiteltavasta) saa aivan käyttöön soveltuvan. Hyvänä esimerkkinä lautaset ja tarjottimet: pakastepizzan pohjallinen on monesti saanut (omasta mielestäni sopimatonta) suitsutusta sen kätevyydestä ja huuhteluhelppoudesta.

Mitään ei hankita turhaan. Mitään ei myöskään hankita uutena, jos vain suinkin mahdollista (koska roskalavat tursuavat aarteita muutenkin). Koriste-esineet saavat yliolkaisen tuhahduksen, moni vekotin mulkaisun, joka on suunnattu kaikenlaisille kotkotuksille. Toisen isoäidin vakiolausahdus taas kommentoi uusimpia värkkejä hilpeästi kommentoiden "kuinka nämä xxx ovat niin suosittuja tällä hetkellä".

Tällä hetkellä.

Eikö koko minimalismin tavoittelussa ole ajatuksena, että kaikki tavara on mahdollsimmin ajatonta. Ajatonta niin, että se kestää villityksien ja muodin vaihtumisen, niin että se KESTÄÄ pidempään kuin eri suuntaukset. Lisäksi tavaralla tulisi olla myös todellista käyttöarvoa niin ettei ilman sitä arki sujuisi normaalilla tavalla. 

Tavaroita vain käyttöä varten.

Minimalistin keittiössä vain joka päivä tarvittavia astioita. Ei hienompaa kahviastiastoa, ei fiinejä yhden toiminnon vipstaakkeileita.

Minimalisin kirjahyllyssä vain oppaita ja faktaa. Ei kertakäyttöistä kaunokirjallisuutta, jolla ei ole muuta tunnearvoa kuin että se on joskus saatu tai ostettu.

Minimalistin vaatekaapissa vain käyttöön soveltuvia vaatteita.

Tältä näyttää nykyminimalismi. Sillä ei ole mitään tekemistä isoäitieni minimalismin kanssa.

Muistan lapsuuteni mummolan vinttikomerot ja loputtomat varastot kaikkea, mitä ikinä askarteluun/leikkiin saattoi tarvita.

Kun omilleen muuttaessa edes vihjaisi jonkin huonekalusteen tarpeesta, pääsi kaivelemaan ulkovarastojen romukätköjä. (Edelleen ihmettelen, mitä mahtoi liikkua isovanhempani mielessä kun hän säilöi 10 metriä vanhaa puhelinkaapelia niihin kaappeihin, joita silloin joskus sai kerättyä nurin menneiden firmojen lopettaessa).

Sillä minimalistinen eläminen tarkoitti vähällä elämistä. Se tarkoitti, että kaikki materia, jolle joskus mahdollisesti tulee olemaan jotain käyttöä säilytetään. Siis kaikki. Mahdollinen. Muovisista pakkausrasioista alkaen.

Se, että nykyään halutaan elää vähemmän tavaramäärän kahlitsevana on nurinkurinen ajatus, sillä ennen se, ettei tavaraa ollut kun sitä  tarvittiin kahlitsi vielä tehokkaammin.

Nykyminimalisti luottaa siihen että talous toimii. Aina on luotto siihen, että kun/jos jotain tarvitsee, sen saa kaupasta. Että kyllä sitten on varaa ostaa tarvitsemansa, että on olemassa vielä kauppoja jotka tavaroita myyvät. Nykyminimalisti ei hamstraa mitään varastoon pahan päivän varalle.

Mutta missä menee järkevä raja varastoimisen ja hamstraamisen välillä? Mikä on järkevä hamstrausraja tavaroille, joita saa silloin vain silloin tällöin?

Kirjahyllyn sisältö = omistajan persoona?

Kirjahylly ja kirjojen määrä.

Se jos mikä herättää voimakkaita mielipiteitä.

"En minä muita ostele kuin kirjoja", "kyllä kirjoja nyt pitää hyllyssä olla ja paljon", "ammattikirjallisuus", tarvitsenhan minä näitä, kirjahyllyni kertoo minusta enemmän kuin haluaisinkaan paljastaa...

Monilla tuntemillani ihmisillä kirjoihin liittyy vahvoja mielipiteitä. Usein kirjojen omistamista pidetään merkkinä sivistyneisyydestä, ja omaa viisautta yritetään kasvattaa omistamalla aina enemmän kirjoja.

Myös omaa persoonaa haetaan kirjahyllyn kautta: kirjahylly nähdään mielenmaiseman karttana.

Mitä kirjahylly oikeastaan kertoo ihmisestä?

Tietenkin ihmisten kirjahyllyä tutkimalla näkee nopeasti, millaisia yhteisiä kiinnostuksen kohteita on. Puheenaiheita on helppo keksiä, jos muistaa edes muutaman teoksen kaverin kirjahyllystä, tai yleisistä aihepiireistä.

Kirjahyllyn luoma kuva voi tosin olla hyvinkin yksipuolinen, hiukan vanhentunut ja harhaanjohtava. Yksipuolinen, koska suurimmalla osalla on taipumusta hankkia aina vain samanlaisia kirjoja, samalta kirjoittajalta, samaa genreä tai tietyn alan oppaita.

Vanhentunut, koska kerran hankitusta on aina suuri kynnys hankkiutua eroon.

Harhaanjohtava, sillä yleensä vain marginaalisemman kirjallisuuden joutuu itselleen ostamaan. Muun massan kun saa helposti lainattua vaikka kirjastosta.

Mitä kirjahyllyni oikein kertoo minusta?

Katsellessani kirjahyllyni sisältöä tästä näkökulmasta huomasin, että suurin osa kirjoistani oli niitä, joita joskus innolla luin ja keräsin kauniiksi riveiksi, mutta en tulisi enää koskemaan.

Kirjahyllyni ei vastannut niitä lukutarpeita, joita minulla on.

Haluanko kirjahyllyni kertovan sellaisia?

Kun kirjahyllyn sisällön ajattelee kurkistuksena omistajan mieleen, on kaksi todennäköistä vaihtoehtoa:

Tarkoituksellinen persoonan ja mielenkiinnon kohteiden esiintuominen.

Tahaton kokonaisuus, joka on summa kaikesta sekalaisesta ja ei-tärkeästä, jota hyllyihin on sattunut kertymään.

Itse en näe tarpeellisena ohjailla vierailijoiden ajatuksia kirjoilla, joita en lue ja joita en enää tarvitse.

Sekä ennen kaikkea: tarvitseeko kirjahyllyn kertoa persoonastasi?

Oma vastaukseni on pohdinnan jälkeen selkeä ei, mutta todennäköisesti se sitä edelleen tekee.

Kaikesta kirjallisuudesta en ole eroon hankkiutumassa, joten tärkeimpinä ja mielenkiintoisimpina säilyttämäni kirjat kertovat jopa enemmän kuin sattumanvarainen kirjapaljous vuosien varrelta.

Tulevat muutot kevenivät radikaalisti, kun asetin kirjahyllyn sisällön kriittisen tarkastelun alle.