Keväisen vapaapäivän retki tutuissa maisemissa

Voimakas ja lämmin auringonpaiste, vapaapäivä ilman sovittuja menoja...

Miljoona projektia tietenkin odottaa kotona tekijäänsä, eikä kotitöistäkään koskaan tule valmista. Olen pikkuhiljaa oppinut päästämään irti täydellisyyden tavoittelusta ja muusta elämää kuormittavasta perfektionismista.

Liukunut tilaan, jossa spesiaaleja hetkiä varten ei tarvitse laittautua tai valita päälle mitään arkivaatteita kummempaa. (Vaikka silloin tällöin tuokin tarve nostelee päätään...)

Jos ulkona on kerrankin vapaapäivänä kaunis sää, tulee siitä nauttia. Piste.

Kaunista kevättä!

Vaatetussuunnitelma vuodelle 2015

Jälkeenpäin tarkastellessa viime vuoden vaatebudjetti asettui alle 300 euroon. Tämän vuoden vaatetussuunitelmaa ja budjettia miettiessä en tällä hetkellä näe syytä budjetin tarkoituksenmukaiselle kasvattamiselle, mutten myöskään pakonomaiselle rajoittamiselle.

"Silmäilylista"

Seuraavan vuoden suurin yksittäinen hankinta on varmasti uusi puku. Vanha ja uskollinen työjuhtani alkaa osoittaa hiipumisen merkkejä, kiilteleviä kuluneita kohtia ja pienoista rispaumaa. Jos puku on muun kuin mustan värinen, pitää hankkia myös uudet mustat yleiskäyttöhousut.

Viime vuoden aikana onnistuin hukkaamaan ihanimman ja ainoan siistimmän neuleeni, ja vaatekaapissani on lokakuusta lähtien ollut ammottava aukko. Koska olen yhden ihanan neuleen myötä melko ronkeli mallin ja materiaalin suhteen, olen päättänyt täyttää aukon neulomalla. Langat ja napit löytyvät valmiiksi, joten budjetista neule ei tilaa vie.

Myös siistin, paksumman ja lämpimän villatakin kokoinen aukko on olemassa, ja varastosta löytyy lankoja joille sen voisi kuroa umpeen. Malli tosin on hakusessa, eikä tarve ole aivan huutava, joten tämä käsityöhaaste jää suosiolla odottamaan järjestyksessä vuoroaan.

Liehuvahelmainen mekko on vilahdellut päässäni sen verran pitkään, että ennen kesää olisi paikallaan saada käyttöön uutta ja naisellista, pohkeita paljastavaa liehuketta. Ihanimmista ihanin ja kevyimmistä kevyin silkkijerseykangas on odotellut neulojatartaan liian pitkään.

Osa budjetista suutarikäynteihin, sukkaosastolle ja löytöjä varten...

Eiköhän budjetti pysy kohtuullisen linjassa edellisvuoden kanssa. Paitsi jos tietenkin antaudun italialaisten villakankaiden ja mittatilauspukujen teetättämisen vietäväksi...

Miltä sinun vaatebudjettisi ensi vuodelle näyttää?

Elämä ilman sänkyä

Kävi hieman ohraisesti, ja uuden sängyn toimitus viivästyi sen verran, että reilu viikko piti elää tyhjässä kämpässä ilman mitään perinteistä nukkumiseen tarkoitettua apuvälinettä.

Petivaatteet, tyynyt, peitot ja patja olivat se mihin vedin rajan uutena ja käytettynä hankkimisen välille. Tai oikeastaan, jos joku tuttuni olisi ollut luopumassa omistaan, niin olisin asiaa saattanut harkita. Mutta täysin tuntemattomilta ostaminen tuntui ajatuksena inhottavalta.

Tilasin siis tarpeelliset petikamat lähimmästä halpojen huonekalujen liikkeestä. Laskeskelin, että toimitus olisi juuri samaan aikaan, kun meidän pitäisi muuttaa sisään uuten kalustamattomaan kämppään. 

Mutta kauhistuksekseni kun klikkailin tilausta kassalle, toimitusaika haluamilleni tavaroille oli pidentynyt. Lakanoiden kohdalla toimitusaika venyi vielä lisää, koska tavara oli myymälästä loppu ja lisää tulisi keskusvarastosta vasta pienellä viiveellä.

Olin siinä vaiheessa kuitenkin niin väsynyt ja jukuripäinen, että annoin tilauksen mennä haluamillani tuotteilla. Vaikka niitä sitten joutuisi odottamaan.

Ja odotusaikana sitten, niin no...

Mentiin sillä mitä oli.

Käytännössä siis yksi mukaan tullut makuupussi alustaksi, laskuvarjokankaasta tehty riippumatto kääriytymiseen, pyyhkeeseen käärittyjä pehmeitä vaatteita tyynyn korvikkeeksi.

Mielipiteeni korvikkeiden toimivuudesta?

"Tyynyt" olivat ihan jees, eniten ongelmia tuli alustan kovuuden kanssa.

Miten melkein joka puoli kehosta voikin tuntua niin murjotulta kun aamulla nousee ylös...

Taas on tullut testattua yksi oman mukavuusalueen ääriraja. Elämä ilman sänkyä? No way.

Jotain luksusta pitää olla.

Kun elämä mahtuu pahvilaatikoihin

Vuosi sitten epätodelliselta tuntunut virstanpylväs on saavutettu.

Olen läpikäynyt kaikki tavarani ja saanut ne mahtumaan noin neliömetrin kokoiseen tilaan. Matkalla oli monia mutkia ja päänsisäisiä kädenvääntöjä tavaran tarpeellisuudesta, mutta pakattuani kaiken joko mukaani tai säilöön tuntuu siltä, ettei turhaa enää ole liikaa. Koska siippani teki myös parhaansa omien tavaroidensa kanssa, vievät rojut nyt yhteensä noin kaksi neliömetriä. Lisäksi tietenkin joitain pitkäaikaiskäyttölainaan annettuja kalusteita, kuten aivan mahdottoman ihana ja kätevä pöytä, koristeelliset tuolit ja muuta suvussa kiertävää tavaraa. 

Ehdottomasti tarpeellista ja mukaan otettavaa tavaraa on noin 40 kiloa + pyörä. Aikamoinen roudausreissu on edessä, mutta haaste ei ole mahdoton, sillä kaiken saa kulkemaan lyhyenkin matkaa joko selässä tai erikokoisten pyörien päällä (kiitos nelipyöräisen matkalaukkuni!).

Tietenkin kun miettii kaikkea tavaraa mitä ilman olen päättänyt hetken elää, tuntuu siltä että karsittavaakin tästä kasasta varmasti löytyy. Vaikka yritin karsia pois kaiken, jonka näkemisestä en ilahtuisi sitten kun sen aika taas koittaa, niin tuntuu että kyllä jotain löysää kasassa on kun tavaraa kerran näinkin paljon jäi.

Toisaalta osa taakse jäävästä tulee lähtemään mukaani seuraavalla kerralla käyntikerralla. Esimerkiksi ensimmäiselle roudaukselle mukaan mahtui vain mustia kenkiä, sillä arvelin niistä olevan enemmän hyötyä tilanteessa kuin tilanteessa. En silti halua sanoa hyvästejä ihanille, mukaville ruskeille kengilleni, vaikka ne eivät aivan yhtä saumattomasti uppoa erilaisiin tilanteisiin ja muodollisuuksiin. Aloitin varovasti tunnustelemalla perusvaatteilla ja perusasusteilöa, mutta myöhemmin integroin ehdottomasti myös hieman enemmän rakkaita lempivaatteita ja kenkiä mukaan kuvioihin.

Uusi luku alkaa siitä, kun kaikki elämiseen välttämätön käyttökama, kuten kupit ja kulhot, mitä en ole viemässä mukanani pitää raapia kasaan kavereiden ja kirppisten avulla.

Ruokahössötyksen minimalisointi

Ajankäytön yksinkertaistaminen on parasta yksinkertaistamista. Ruuan tekeminen ja syöminen vie aikaa ja vaivaa joka päivä, joten se on ehkä järkevimpiä paikkoja pyrkiä karsimaan ylimääräistä. Viimeiset kaksi viikkoa olen pyrkinyt minimoimaan kaupassa ja keittössä käyttämäni ajan, mutta syömään silti itse tehtyä, terveellistä ja edullista ruokaa. 

Kun keittiön kaapeissa on liikaa raaka-aineita, sattuu silloin tällöin huolimattomuuslevähdyksiä.

Käytännössä se tarkoittaa, että olen minimoinut kaupassakäynnit mahdollisimman vähiin, tehnyt suuria määriä yksinkertaista ruokaa lähes samoista aineksista ja tehnyt eväät illallisen jäämistä.

Viikottainen kaupassakäynti ei kai ole mitenkään ihmeellistä, mutta silti olen harrastanut sitä aiemmin uskomattoman vähän. Kerran viikossa mietitään että mitä noin suurin piirtein seuraava viikko syödään, mennään kauppaan ja ostetaan koko viikon satsi sitten kerralla. Usein ruokasuunnitelmat muuttuvat sen mukaan mitä on saatavilla, mikä näyttää tuoreelta ja mikä on halpaa juuri sillä hetkellä siinä kaupassa. Asia vaikeutuu heti jos tarvitsee jotain, mikä pilaantuu helposti tai ei säily hyvänä montaa päivää. Sen takia kaupassa tulee sitten ravattua ja ainakin minulla tarttuu silloin mukaan kaikkea muutakin, mitä ei taas myöhemmin muista tai jaksaa kokata ruuaksi asti. 

Ruokaostoksien tekemistä kerralla helpottaa yksinkertainen menuu, johon ei tarvita joka päiväksi erilaisia raaka-aineita. On ollut suhteellisen toimivaa ostaa kasa kasviksia, jotka enemmän tai vähemmän sopivat keskenään yhteen ja sitten kokata pääsääntöisesti näistä ruokaa. 

Olen valinnut kasvikset (ja niiden mausteet) eri päiviksi hieman fiiliksen mukaan, paistanut niitä panulla joka öljyssä tai hauduttanut pannulla vedellä, heittänyt mukaan ituja ja tofua, silloin tällöin kanaa kun sitä on kaupasta tarttunut mukaan. Lisäkkeenä riisiä, joka valmistuu melkein itsestään hauduttelemalla.

Ehdottomasti paras puoli on se, että kerralla valmistuu sellainen satsi ruokaa että syömme siitä molemmat illalla, sekä uudestaan taas seuraavana päivänä. Evääksi ottamiini rasioihin olen usein ujuttanut lisäksi jotain säilykekasvista, että maku olisi edes hieman erilainen edellisestä kerrasta.

Vaikka tuntuukin siltä että syö paljon terveellisemmin kuin söisi ilman säntillistä suunnitelmaa (jolloin tulee ostettua vähemmän kasviksia kuin haluaisi syödä), niin päivästä toiseen samanlainen ruoka alkoi ensimmäisen viikon jälkeen hieman saamaan nurinaa osakseen. Sen jälkeen suunnitelma muuttui, ja emme käytä enää aivan samoja kasviksia ja mausteita joka päivä.

Keittiötarvikkeistakaan ei tarvita kuin muutama lautanen, lasi ja paistinpannu. 

Tähänhän voisi melkein tottua.

Jo hieman liian yksinkertaista elämää?

Nyt se on omin silmin nähty: liian minimalistinen elämä. Nostan käteni pystyyn ja luovutan, lopullinen voittaja kisassa on löytynyt. Kisassa, jonka pääpalkinto ei enää vaikuta kovin hohdokkaalta.

Rehellisesti sanottuna olin aivan tietämätön siitä, että lähipiirissäni elää enemmänkin minimaalista tavaramäärää tavoittelevia ihmisiä.

Toisin kuin yleensä vieraillessa, ensimmäinen ajatus sisäänastuessa oli vain "onpa tilavaa". Huomioni ei kiinnittynyt mihinkään eteen vyöryvään tavaraan, kenkävuoriin tai kotoutta luoviin koristuksiin.

Täytyy myöntää, että vierailu oli varsin silmiäavaava kokemus. Kyllä sitä voi elää oikein täyttä elämää ilman tavaroitakin. En tosin usko, että minusta olisi siihen aivan heti.

Minimalismi ei tosiaankaan ole päämäärä, vaan väline. Väline, jonka käyttötavan ja käyttöasteen voi määrätä itse.

Jälkiajatuksia matkustamisesta minimimäärällä

Pohjoista päin matkatessani pakkasin mukaan minimimäärän vaatteita. Järkeilin, että yksillä housuilla, yhdellä ei-aluspaidalla ja yhdellä mekolla saisin vaihtelevuutta pukeutumiseen matkan pitkittyessä ja lämmönsäätely onnistuisi helposti.

Niin no.

Loppujen lopuksi useimmiten vedin tai jouduin vetämään päälleni housut, jotka sitten säätelivät muuta pukeutumista. Junilla matkustaessa halusin vaatteilta enemmän liikkumisen ja mukavan asennon hakemisen vapautta, enkä viitsinyt riskeerata vilauttelemista nukkuessani poikittain sikiöasennossa junan penkeillä. Usean kerran, kun varta vasten ajattelin pukeutuvani sen päivän ajan mekkoon, jouduin vaihtamaan takaisin farkkuihin että pääsisin kapuamaan kaverin pyörän selkään. Ja pyörän kyydissä liikuin suhteellisen paljon. Loppujen lopuksi käytin mekkoani vain silloin, kun matkustin hieman lyhyempiä pyrähdyksiä junalla ja bussilla, sekä niinä hetkinä kun liikuin vain yöpymispaikan lähistöllä.

Lämmönsäätelyaspekti taas meni vielä enemmän mönkään. En kuvitellut, että kevät- ja siitepölyrajan toiselle puolelle matkatessa voisi tulla niin kuuma. Konkreettisimmin ongelma tuli esiin julkisissa kulkuvälineissä, joissa ei ilmastointia juurikaan käytetty - eli kaikissa junissa ja busseissa siis. Istuessani auringonpaahteisella junanpenkillä pohdin pitkään missä soveliaan viuhahtamisen raja oikein menee. Pitkälahkeisiin farkkuihin tukehtuessani shortsit olisivat olleet ässäveto, samoin hieman vähemmän lämpötekniset aluspaidat. Usein jouduin hieman läpikuultavia aluspaitoja käyttämään sellaisenaan ilman päällispaitaa. Töppösetkin olisin voinut jättää ottamatta mukaan (vaikka käytinkin niitä matkan aikana jopa kerran!).

Matkan tärkein tavara oli ilman muuta vesipullo. Nestetankkaus onnistui aina kun kassi oli mukana, ja pystyin helposti laskemaan olinko juonut päivän aikana tarpeeksi.

Lesson learned: Seuraavalla kerralla pitänee tarkistaa määränpään todellinen lämpötilatilanne ennen matkaa.

Maisemaa junanikkunasta: koivuja lehdillä ja ilman.

Matkatavarat kevyelle matkalle pohjoiseen

Menolippu hankittu, paluulipun ostan sitten kun tiedän sitä tarvitsevani. Edessä on ennaltamääräämättömän pituinen matka pohjoiseen. Määränpäänä puolisenkymmentä sukulaistaloa, kämppää ja tilaa. Kulkuvälineenä junat, bussit ja satunnaiset moottoripyöräkyydit.

Jatkuva liikkeelläoleminen vaatii matkatavaroilta lähinnä yhtä asiaa, keveyttä ja vähyyttä. Yksinkertaisuutta ja toimivuutta.

Toisen puoliskoni kaukaisen sukunsa luona vieraileminen taas hienoista panostamista. Ihan rähjäreissumeiningillä ei kehtaa vieraille käydä.

Alla oma ratkaisuni, jolla taistella pohjoisen epävarmaa (?) säätä ja lämpötiloja, sekä reissaamisen ja sukuloinnin omia vaatevaatimuksiaan vastaan.

Vasemmasta yläkulmasta:

arkinen pikkumusta

yöpaita (säädyllisyys ennen kaikkea)

vesipullo nestehukan ehkäisemiseksi

matkapyyhe (käsipyyhkeenä usein käytetty)

tohvelit (koska pohjoinen ja kylmät lattiat (eikö?)

legginsit, joko mekon kanssa tai farkkujen alle (taitaa olla hieman hätävaran liioittelua, mutta mutta)

valkoinen aluspaita

sininen aluspaita

Lisäksi mukaan:

kutimet, joissa junamatkoille tekemistä: ikuisuuspolvivillasukka seitinohuesta langasta

käsilaukku isomman laukun sisään, jossa kaikki elintärkeät asiat tulee nopeasti napattua mukaan lyhyemmällä matkalla tai ravintolavaunuun mennessä

harja, kampa

taskupeili

hammasharja, -tahna ja -tikut

kuivashampoo

kännykän laturi

ynnä muita kuvaan sopimattomia vaihtovaatteita, kuten sukkia :)

Nämä siis kaikki pakattuna siniseen putkikassiin.

Lisäksi tietenkin päälleotettavat varusteet:

Vasemmasta yläkulmasta lukien:

lätsä

villapaita

musta aluspaita

farkut

lämmittävä kaulaliina

kengät

Näillä luulisin selviäväni melkein mistä olosuhteista vain, sekä lämpötilan että tilanteen puolesta. Farkkulook vaihtuu helposti siistimmäksi mekon avulla.

Lämpötilan säätely hoituu vaatekerroksia vaihtamalla - pahimmillaan sekä mekko että villapaita, farkut että legginsit. Tuskinpa kuitenkaan Oulun korkeudella - toukokuussa?

No, ei vara venettä kaada.

Kunhan kantamus pysyy kevyenä ja helposti liikuteltavana.

Loputtomalta tuntuvat junamatkat, täältä tullaan!

Karsiminen kahdestaan - kilpailu vai ei?

Karsimisen alkaessa ihmisten lähtötilanne on erilainen. Toisella voi olla enemmän tavaraa kuin toisella. Yhdessä asuessa karsiminen on periaatteessa yhteinen projekti, mutta samalla jotkin tavarat ovat selkeästi vain toisen tavararoita.

Huomasin jääneeni jälkeen. Tai omistaneeni alun alkaen liikaa tavaraa. 

Jossain vaiheessa yhteistä karsimisprosessia tasapaino yhtäkkiä keikahti, ja suurin osa kaikesta tilaa vievästä roinasta olikin yllättäen minun tavaroitani. Hups.

Tarkemmin asiaa kun tarkastelee, huolella eri paikkoihin kätkemäni nyytit muodostavat huomattavan läjän. Vieläpä läjän, jota en käytä, jota en tarvitse ja jolle en todennäköisesti koskaan tule tekemään muuta kuin siirtämään paikasta toiseen.

Miksi toinen sija tuntuu niin karvaalta?

Muiden stuff vs. oma stuff

"Other people's stuff is shit but your shit is stuff!"

Paras mieleeni jäänyt lainaus George Carlinin standupista "Stuff".

Lause, jota toistelin päässäni muutama päivä sitten.

Kaikki alkoi viattomasti: Lupauduin auttamaan sukulaistani varaston läpikäymisessä ja turhasta eroon hankkiutumisessa. Alue oli selkeästi rajattu, noin 10 m2 suljettua varastotilaa.

Muuhun ei pitänyt koskea.

Tehtävänkuva oli selkeä: vanhojen urheiluvälineiden läpikäyntiä, kuvaamista ja myöhemmin myyntiin laittamista. Mahdollisesti muuta asiaan liittyvää rojua.

Muuta ei pitänyt olla.

...

Neljä tuntia aloituksesta, ja kaikki oli saatu raahattua ulkoilmaan lajittelua varten. Tavarat löysivät helposti omat kasansa säästettävien, myytävien, lahjoitettavien ja roskiin laitettavien tavaroiden joukosta. Lisäksi oli myös yksi kasa keskeneräisille projekteille (huonekalua odottamassa kunnostusta, tuttavalle menossa olevia esinetä, tunnearvokasta tavaraa, jota ei kuitenkaan halua kotonaan katsella...).

Viimeisestä kasasta alkoi kierre kohti projektin vääjäämätöntä hidastumista.

Asioista tarkemmin selvää ottamatta satuin ehdottamaan, että kannetaan keskeneräiset projektit autotalliin. Siellä ne olisivat sen verran tiellä, että niille joko tapahtuisi jotain tai ne löytäisivät ainakin uuden kodin.

Pian kuitenkin paljastui toisenlainen totuus: Autotalli oli jo täynnä tusinoittain muita projekteja: joko kunnostusta odottavia tai jonnekin matkalla olevia huonekaluja, maalipurkkeja, pahvilaatikoittain tavaroita joita ei enää tarvittu...

On erittäin turhauttavaa, kun aikaisempi tarmo ja puhti hiipuu siihen, että katselee tavaroiden omistajan tutkivan jokaista esinettä, liikuttavan niitä hieman ja laittavan lopulta takaisin paikoilleen. "Mitäs tuolla on..." ja loputon muistoihin uppoutuminen vie aikaa ja ennenkaikkea estää varsinaista raivaustyötä jatkumasta.

Onneksi ei tarvittu kuin muutama muistutus siitä, mitä me olimmekaan tämän päivän aikana saamassa aikaiseksi kunnes asiat alkoivat taas luistaa. Tavarat kuvattiin, lajiteltiin säilöön ja jatkojalostukseen ja varaston ovi suljettiin. Autotalli sai jäädä keskeneräiseen luonnontilaansa.

Sama ilmiö toistuu usein kaikenlaisessa varastojen järjestelyssä: pois laitettuja tavaroita tarkastellaan niiden historiaa vasten ja kerrotaan tarinoita tavaroista, samalla kun varsinainen varastotyö jää taka-alalle. Mikäpä siinä, tarinoita tavaraoiden takana on mukava kuunnella, mutta toisinaan hieman turhauttaa.

Miksi sitä oikein tuppaakaan säästämään enemmän projekteja kuin on aikaa tehdä ja keräämään tavaraa, jonka kohtalona on vain olla tiellä.

Yksinkertainen kahvihetki

Kahvi ei ravitse, nesteytä eikä tee hampaille hyvää. Silti sitä juodaan jatkuvasti kotona ja töissä, kahviloissa ja eväsretkillä.

Vaikkei kahvista ole kriittisesti tarkasteltuna mitään huötyä kehon hyvinvoinnin kannalta, kahvihetki on monella tapaa tärkeä hetki.

Kofeiiniriippuvaisen aamu alkaa vasta, kun kupillinen kahvi potkaisee päivän käyntiin.

Kahvitauko kesken työskentelyn tarjoaa hetken irtautua työstä. 

Kahvittelu ystävän kanssa on ihana syy tavata. 

Viikonloppuisin kotoa kahville lähteminen tarjoaa uusia maisemia ja kokemuksia.

Kahvijuomiseen liittyy paljon muutakin kuin pelkkä kofeiini: tauko, rauhoittuminen, hetkestä irtautuminen, juoruilu, sosialisoituminen...

Sitten on tietenkin tekninen puoli laitteineen ja säätöineen.

Lisäki myös perinteitä vaaliva puoli paahdatuksineen ja asetteineen. Itsepaahdetun ja jauhetun kahvin ideaali. Hetken hienostelu kauniilta asetilta tarjoillulta kahvilta.

Monesti tuntuu, että kahvittelun olennainen osa yritetään peittää tekniikalla: tätä varten on erilaisia pannuja ja vaahdottimia. Eri tekniikoita, eri tyylejä, erilaisia koneita.

Entäpä kahvittelun koristeellinen puoli sitten? Periaatteessa kahvi on kahvia ja kahvittelu kahvittelua vaikka kertakäyttökupeista. Mistä silti johtuu se, että kauniista, pienestä kukallisesta asetin päälle asetellusta kupista juotu kahvi maistuu paremmalta kuin vastaava kahvi kertakäyttömukista tai puolen litran korvallisesta kupista juotuna?

Tietenkin hetken pyhittämisestä. Kun kahville on omat, erityiset ei-arkiset astiansa, tulee kahvihetkestä nauttiessa tunne muustakin kuin suussa olevasta kahvin mausta.

Kahvittelu onnistuu myös ilman hienoja keittimiä, kuppeja tai kahviakin. Tärkeintä on hetken rauhoittuminen kuuman kupin ääreen, pysähtyminen hetkeen joko kaverin kanssa tai yksin.

Tuletko meille kahville?

Kysymys sisältää niin paljon muita ulottuvuuksia, joten ei kannata keskittyä niihin epäolennaisiin.

Turvallisuudentunnetta tavarasta?

Tavara ja turvallisuudentunne

Tunnen monia ihmisiä, jotka hakevat turvaa omistamastaan tavarasta. Olin myös itse aiemmin yksi heistä.

Tässä yhteydessä turva ei tarkoita mitään konkreettista hyötyesineiden keräämista tai arvotavaroiden vaalimista. Tavaroista haetaan monesti vain ja ainostaan henkistä turvaa. Yritetään luoda itselle turvalliselta tuntuva pesä ympäröimäl tila muistoesineillä ja identiteettiä vahvistavilla jutuilla.

Turvallisuuden ja oman turvapaikan luominen on tärkeää. Mielestäni jokaisella pitää olla paikka, jossa voi tuntea olevansa turvassa oma itsensä.

Mutta tarvitaanko siihen loppupeleissä kuitenkaan konkreettisia tavaroita? Miksi niin monet turvaavat tavaran turvaan, vaikka turva on mielentila eikä lainkaan kytköksissä materiaan?

Syitä tulee mieleen monia: jatkuva "jos vaikka" ajattelun aiheuttama varustautumiskierre, muistoihin ja kokemuksiin takertuminen muistoesineiden kautta ja oman identiteetin hahmottaminen omistamiensa tavaroiden kautta.

Mutta kuinka todellista turvaa tavaroista oikein loppupeleissä saa? Tavara kahlitsee paikoilleen, on tiellä muutoksessa ja pahimmassa tapauksessa häviää silmänräpäyksessä. Kannattaako omaa henkistä ankkurointipaikkaa siis liittää katoavaan massaan?

Turvallisuudentunnetta ja henkistä turvaa voi rakenta myös irrallaan tavarasta. Se tosin on jo astetta vaikeampaa. Itse koen saavani enemmän turvallisuudentunnetta ihmissuhteista kuin materiasta. Täydellisyyttä hipova kokoelmakaan ei vedä vertoja sille kun voi jakaa ajatuksia toisten ihmisten kanssa niin, että tietää että toinen oikeasti kuuntelee. Eräs ystäväni hakee samaa oman kehonsa jatkuvasta kehittämisestä ja treenaamisesta. Tärkeintä on, että on jotain minkä voi luottaa säilyvän ja minkä säilyvyyteen voi itse vaikuttaa.

Tavaran hallitseminen on helppo ratkaisu.

Muut ihmiset harvemmin kyseenalaistavat tätä ratkaisua, mutta sen sijaan epätavalliset ratkaisut herättävät ihmettelyä.

Joko teillä on xxx-tavara/muu omistus, olettehan sitä toki harkinneet?

Ei. Emme koe sitä tarpeelliseksi. 

Edes henkisesti.

Omaa kotia ja henkistä turvapaikkaa voi luoda niin monin eri tavoin ilman tavaraa. Vaikka laulamalla kotoisia laulelmia, fiilistelemällä.

Nykyminimalismi vs. aiempien sukupolvien nuukuus

Tavarayltäkylläisyys on suhteellisen tuore ilmiö. Sanon suhteellisen, sillä vaikka omana elinaikanani en ole koskaan kokenut puutetta tavarasta, muistan monia isoäitini lapsuustarinoita, joissa tavaran arvo nousi keskeiseksi motiiviksi: esimerkiksi koskettavaa ensimmäisten kenkien tarinaa ja niihin liittyvää draamaa kerron varmaan myös omille lapsilleni.

Nuukuus tavaran suhteen näkyy isoäitieni elämässä edelleen. Miksi ostaa uutta, jos vanha toimii tai jos jostain (roskaksikin luokiteltavasta) saa aivan käyttöön soveltuvan. Hyvänä esimerkkinä lautaset ja tarjottimet: pakastepizzan pohjallinen on monesti saanut (omasta mielestäni sopimatonta) suitsutusta sen kätevyydestä ja huuhteluhelppoudesta.

Mitään ei hankita turhaan. Mitään ei myöskään hankita uutena, jos vain suinkin mahdollista (koska roskalavat tursuavat aarteita muutenkin). Koriste-esineet saavat yliolkaisen tuhahduksen, moni vekotin mulkaisun, joka on suunnattu kaikenlaisille kotkotuksille. Toisen isoäidin vakiolausahdus taas kommentoi uusimpia värkkejä hilpeästi kommentoiden "kuinka nämä xxx ovat niin suosittuja tällä hetkellä".

Tällä hetkellä.

Eikö koko minimalismin tavoittelussa ole ajatuksena, että kaikki tavara on mahdollsimmin ajatonta. Ajatonta niin, että se kestää villityksien ja muodin vaihtumisen, niin että se KESTÄÄ pidempään kuin eri suuntaukset. Lisäksi tavaralla tulisi olla myös todellista käyttöarvoa niin ettei ilman sitä arki sujuisi normaalilla tavalla. 

Tavaroita vain käyttöä varten.

Minimalistin keittiössä vain joka päivä tarvittavia astioita. Ei hienompaa kahviastiastoa, ei fiinejä yhden toiminnon vipstaakkeileita.

Minimalisin kirjahyllyssä vain oppaita ja faktaa. Ei kertakäyttöistä kaunokirjallisuutta, jolla ei ole muuta tunnearvoa kuin että se on joskus saatu tai ostettu.

Minimalistin vaatekaapissa vain käyttöön soveltuvia vaatteita.

Tältä näyttää nykyminimalismi. Sillä ei ole mitään tekemistä isoäitieni minimalismin kanssa.

Muistan lapsuuteni mummolan vinttikomerot ja loputtomat varastot kaikkea, mitä ikinä askarteluun/leikkiin saattoi tarvita.

Kun omilleen muuttaessa edes vihjaisi jonkin huonekalusteen tarpeesta, pääsi kaivelemaan ulkovarastojen romukätköjä. (Edelleen ihmettelen, mitä mahtoi liikkua isovanhempani mielessä kun hän säilöi 10 metriä vanhaa puhelinkaapelia niihin kaappeihin, joita silloin joskus sai kerättyä nurin menneiden firmojen lopettaessa).

Sillä minimalistinen eläminen tarkoitti vähällä elämistä. Se tarkoitti, että kaikki materia, jolle joskus mahdollisesti tulee olemaan jotain käyttöä säilytetään. Siis kaikki. Mahdollinen. Muovisista pakkausrasioista alkaen.

Se, että nykyään halutaan elää vähemmän tavaramäärän kahlitsevana on nurinkurinen ajatus, sillä ennen se, ettei tavaraa ollut kun sitä  tarvittiin kahlitsi vielä tehokkaammin.

Nykyminimalisti luottaa siihen että talous toimii. Aina on luotto siihen, että kun/jos jotain tarvitsee, sen saa kaupasta. Että kyllä sitten on varaa ostaa tarvitsemansa, että on olemassa vielä kauppoja jotka tavaroita myyvät. Nykyminimalisti ei hamstraa mitään varastoon pahan päivän varalle.

Mutta missä menee järkevä raja varastoimisen ja hamstraamisen välillä? Mikä on järkevä hamstrausraja tavaroille, joita saa silloin vain silloin tällöin?

Kirjahyllyn sisältö = omistajan persoona?

Kirjahylly ja kirjojen määrä.

Se jos mikä herättää voimakkaita mielipiteitä.

"En minä muita ostele kuin kirjoja", "kyllä kirjoja nyt pitää hyllyssä olla ja paljon", "ammattikirjallisuus", tarvitsenhan minä näitä, kirjahyllyni kertoo minusta enemmän kuin haluaisinkaan paljastaa...

Monilla tuntemillani ihmisillä kirjoihin liittyy vahvoja mielipiteitä. Usein kirjojen omistamista pidetään merkkinä sivistyneisyydestä, ja omaa viisautta yritetään kasvattaa omistamalla aina enemmän kirjoja.

Myös omaa persoonaa haetaan kirjahyllyn kautta: kirjahylly nähdään mielenmaiseman karttana.

Mitä kirjahylly oikeastaan kertoo ihmisestä?

Tietenkin ihmisten kirjahyllyä tutkimalla näkee nopeasti, millaisia yhteisiä kiinnostuksen kohteita on. Puheenaiheita on helppo keksiä, jos muistaa edes muutaman teoksen kaverin kirjahyllystä, tai yleisistä aihepiireistä.

Kirjahyllyn luoma kuva voi tosin olla hyvinkin yksipuolinen, hiukan vanhentunut ja harhaanjohtava. Yksipuolinen, koska suurimmalla osalla on taipumusta hankkia aina vain samanlaisia kirjoja, samalta kirjoittajalta, samaa genreä tai tietyn alan oppaita.

Vanhentunut, koska kerran hankitusta on aina suuri kynnys hankkiutua eroon.

Harhaanjohtava, sillä yleensä vain marginaalisemman kirjallisuuden joutuu itselleen ostamaan. Muun massan kun saa helposti lainattua vaikka kirjastosta.

Mitä kirjahyllyni oikein kertoo minusta?

Katsellessani kirjahyllyni sisältöä tästä näkökulmasta huomasin, että suurin osa kirjoistani oli niitä, joita joskus innolla luin ja keräsin kauniiksi riveiksi, mutta en tulisi enää koskemaan.

Kirjahyllyni ei vastannut niitä lukutarpeita, joita minulla on.

Haluanko kirjahyllyni kertovan sellaisia?

Kun kirjahyllyn sisällön ajattelee kurkistuksena omistajan mieleen, on kaksi todennäköistä vaihtoehtoa:

Tarkoituksellinen persoonan ja mielenkiinnon kohteiden esiintuominen.

Tahaton kokonaisuus, joka on summa kaikesta sekalaisesta ja ei-tärkeästä, jota hyllyihin on sattunut kertymään.

Itse en näe tarpeellisena ohjailla vierailijoiden ajatuksia kirjoilla, joita en lue ja joita en enää tarvitse.

Sekä ennen kaikkea: tarvitseeko kirjahyllyn kertoa persoonastasi?

Oma vastaukseni on pohdinnan jälkeen selkeä ei, mutta todennäköisesti se sitä edelleen tekee.

Kaikesta kirjallisuudesta en ole eroon hankkiutumassa, joten tärkeimpinä ja mielenkiintoisimpina säilyttämäni kirjat kertovat jopa enemmän kuin sattumanvarainen kirjapaljous vuosien varrelta.

Tulevat muutot kevenivät radikaalisti, kun asetin kirjahyllyn sisällön kriittisen tarkastelun alle.

Parhaimpien illanistujaisten resepti

Eivät ne puitteet vaan hyvä ruoka ja hyvä seura.

Hyvänmielenaalto joka pyyhkäisee ylitse kun tarjolle väsätty ruoka häviää nopeammin kuin voisi kuvitellakaan.

Istuinpaikkojen riittämättömyys hiukan häiritsee, mutta sujuu se small talk seistenkin :)

Tai tuolia jakamalla.

Seuraava askel olisi tietysti hankkiutua eroon tuoleista ja siirtyä joko pirttipenkki tai lattiatyyny -meininkiin.

Varsinkin lattiatyynyistä on hyvää kokemusta aikaisemmista asunnoista. Turhat muodollisuudet karisevat heti ja pystytään keskittymään itse asiaan - keskusteluun ja rentoutumiseen.

Ideaalitilanteessa seinätkin olisivat lähellä, jotta väsähtäneet pystyvät niihin tukeutumaan.

Pienen pirtin intiimit pippalot - niissä on täysin oma viehätyksensä.