Tavaroiden karsiminen

Tavaroista eroon hankkiutuminen on välillä täyttä tuskaa. Muutamia kikkakolmosia tavara-ahdistuksen helpottamiseksi ja prosessin vauhdittamiseksi.

1. Ennen siistimisprosessia: Tee selkeä visio ideaalitilanteesta. Jos visiossasi kaikki omistamasi on kasassa varaston nurkassa odottamassa hamaata tulevaisuutta, ei kannata karsimisprosessiin ryhtyä ennen kuin on siihen mieleltään valmis. Jos ideaalitilanteessa tavaroita on vain sen verran kuin jaksaisit itse kantaa, on suunta selkeä.

2. Siistimisprosessin aikana: Ota tavara käteesi ja mitä, ajattelisit, jos olisit siirtänyt sen hetkeksi syrjään ja olisit nyt ottamassa sitä käyttöön kolmen vuoden päästä. Olisitko iloinen, herättäisikö se hyviä muistoja? Muistuttaisiko se jostain, jota et sitten koskaan saanutkaan tehtyä? Olisiko sillä jälleenmyyntiarvoa vielä vuosien päästä? Tavaroiden monista arvoista kirjoitin aiemmin täällä ja oman prosessini aloituksesta täällä.

3. Siistimisprosessin jälkeen: Laita tavara paikalle, josta näet sen aina ohikulkiessasi. Ennen pitkää keskeneräisyys alkaa ärsyttää ja olet joko valmis luopumaan tai saattamaan asian valmiiksi.
Haittapuolena tosin on, että kaikki keskeneräisesti siellä täällä lojuvat "mitä näille tekisin" kamat vievät joko omat tai kumppanin hermot.

4. Jos karsitkin liikaa: kämppä tuntuu tyhjältä ja mieli kolkolta. Keitä termariin teetä ja lähde ulos. Kotiin palatessasi olet iloinen että vastassa on kämppä, jossa on tilaa hengittää.

Tärkeintä on omassa mielessä kypsytelty ajatus ideaalista. Mikään valmis lista tarpeellisista asioista tai tavaroiden määrästä ei vastaa sitä asiaintilaa, johon itse tähtää ja tyytyy. 

Kun elämä mahtuu pahvilaatikoihin

Vuosi sitten epätodelliselta tuntunut virstanpylväs on saavutettu.

Olen läpikäynyt kaikki tavarani ja saanut ne mahtumaan noin neliömetrin kokoiseen tilaan. Matkalla oli monia mutkia ja päänsisäisiä kädenvääntöjä tavaran tarpeellisuudesta, mutta pakattuani kaiken joko mukaani tai säilöön tuntuu siltä, ettei turhaa enää ole liikaa. Koska siippani teki myös parhaansa omien tavaroidensa kanssa, vievät rojut nyt yhteensä noin kaksi neliömetriä. Lisäksi tietenkin joitain pitkäaikaiskäyttölainaan annettuja kalusteita, kuten aivan mahdottoman ihana ja kätevä pöytä, koristeelliset tuolit ja muuta suvussa kiertävää tavaraa. 

Ehdottomasti tarpeellista ja mukaan otettavaa tavaraa on noin 40 kiloa + pyörä. Aikamoinen roudausreissu on edessä, mutta haaste ei ole mahdoton, sillä kaiken saa kulkemaan lyhyenkin matkaa joko selässä tai erikokoisten pyörien päällä (kiitos nelipyöräisen matkalaukkuni!).

Tietenkin kun miettii kaikkea tavaraa mitä ilman olen päättänyt hetken elää, tuntuu siltä että karsittavaakin tästä kasasta varmasti löytyy. Vaikka yritin karsia pois kaiken, jonka näkemisestä en ilahtuisi sitten kun sen aika taas koittaa, niin tuntuu että kyllä jotain löysää kasassa on kun tavaraa kerran näinkin paljon jäi.

Toisaalta osa taakse jäävästä tulee lähtemään mukaani seuraavalla kerralla käyntikerralla. Esimerkiksi ensimmäiselle roudaukselle mukaan mahtui vain mustia kenkiä, sillä arvelin niistä olevan enemmän hyötyä tilanteessa kuin tilanteessa. En silti halua sanoa hyvästejä ihanille, mukaville ruskeille kengilleni, vaikka ne eivät aivan yhtä saumattomasti uppoa erilaisiin tilanteisiin ja muodollisuuksiin. Aloitin varovasti tunnustelemalla perusvaatteilla ja perusasusteilöa, mutta myöhemmin integroin ehdottomasti myös hieman enemmän rakkaita lempivaatteita ja kenkiä mukaan kuvioihin.

Uusi luku alkaa siitä, kun kaikki elämiseen välttämätön käyttökama, kuten kupit ja kulhot, mitä en ole viemässä mukanani pitää raapia kasaan kavereiden ja kirppisten avulla.

Koska hankkiutua eroon "ihan kivoista" kengistä?

Koska oikein syntyy se päätös, että "nyt kyllä tämä "ihan kiva" mutta tarpeellinen juttu saa lähteä"? Varsinkin jos tavaraa käyttää silloin tällöin ihan mielellään, mutta aina on kuitenkin pieni fiilis ettei tämä nyt oikein ole ihan sitä mitä haen, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin.

Kuten nämä kengät.

Aikoinaan mahtilöyty UFFin valikoimasta, jossa satuin piipahtamaan syksyllä juuri kun kärsin akuutista nahkasaapaspulasta.

Suomalaiset, pakususta nahasta tehdyt, vuorelliset, mustat ja käveltävissä oleva, naisellinen korko.

Pohkeesta hieman liian leventävät, kärjestä hieman liian suippenevat, pitkään käveltäessä hieman päkiästä tuntuvat.

Ominaisuuksiltaan täydelliset, mutta tyyliltään vain "melkein" (vaikka siis melkoisen perusmalliset kengät ovatkin).

"Ihan kivat".

Korvataan kivemmilla kun sellaiset tulevat vasstaan.

Mutta mutta. Tavaroita läpikäydessä tekee huomaamattaan päätöksiä.

Yksi lisänaula arkkuun oli suutari, joka totesi että kengän rakenne on levähtänyt ja että se vaatisi hieman hintavampaa ruukkausta kuin pelkän kantalapun vaihdon. 

Kantalappukin oli itse asiassa kulunut nopeasti ja epätasaisesti juuri tuon kengän mallin levähtämisen vuoksi. Päkiän ja kantapään suhde on hieman vääntynyt: kärki osoittaa hieman enemmän ylöspäin kuin sen rakenteellisesti pitäisi ja korko ei osu maahan oikeassa kulmassa.

Pitääkin varoa seuraavia kenkiä katsellessa.

Lopullinen päätös kuitenkin syntyi vasta, kun aloin miettiä millainen olisi oma unelmieni ideaali vaatekaappi. 

Kuuluisiko siihen tämänkaltaiset kengät? Mahdollisesti. Musta on kätevä väri nahkakengille.

Juuri nämä kengät? Ei, reilumpikärkiset ja pohkeita kaventavat pitää olla.

Joten…

Niinpä kengät sitten eivät päässeet mukaan, säilytettäväksi tai pidettäviksi.

Jos edessä ei olisi ollut suurkarsintaa vaativaa muuttoa, olisin hyvin voinut kuvitella pitäväni nämä "siihen asti kunnes..." ja käyttäväni niitä vielä silloin tällöin muutaman talven ajan, koko ajan miettien että "onhan nämä ihan kivat, mutta...".

Nyt kun loppuunkulumista ei tarvitse enää odotella, eikä käsissäni ole enää "ihan kivojen" kenkien painolastia, niin olo tuntuu jotenkin kevyemmältä. 

Ja kun asiaa alkaa ajattelemaan niin onhan minulla edelleen muutamat muutkin, tosin ruskeat, nahkasaappaat talven varalle...

Myös osastoa "ihan kiva", mutta huomattavasti kivemmat kuin nämä mustat :)

Tavaran erilaiset arvot

Tavaran arvo on monitulkintainen juttu. Useimmilla tavaroilla jälleenmyyntiarvo lähentelee nollaa, muistoarvo taas hipoo taivaita. Lisäksi on käyttöarvo, statusarvo ja muut sekundääriset arvot. Mikä niistä sitten on se oikea?

Jälleenmyyntiarvo ja sitä kautta tavaran TODELLINEN rahallinen arvo on helppo määritellä. Sen kuin vain kysäisee tutulta, mitä olisit tällaisesta valmis maksamaan. Luvulla on harvoin mitään tekemistä tavaran alkuperäisen hinta-arvon kanssa. Pitsikirjablogin pitäjä Rinna tiivisti kirjassaan  hienosti, kuinka tavaraan sijoitettu raha on mennyttä heti ostamisen jälkeen, ei tavarasta luovuttaessa. Kirjat ja vaatteet, koriste-esineet ja huonolaatuiset hankinnat ovat juuri näitä.

Käyttäarvo on hieman hankalampi, mutta helppo laskea. Kuinka paljon säästyy aikaa ja sitä kautta myös rahaa kun käytän juuri tätä tavaraa sen sijaan että olisin ilman, tekisin sen toisella tavaralla tai teetättäisin koko homman ulkopuolisella? Esimerkiksi silitysrauta ja -lauta ovat mitä suurimmassa määrin tässä suhteessa arvokkaita, keittiön apuvälineet ja etenkin koneistetut ja spesiaalin tarkoitukseen suunnitellut keittiökoneet huomattavasti vähemmän.

Statusarvo riippuu hyvin paljon ihmisestä. Luoko tavara mielikuvaa paremmasta ihmisestä? Voimakkaimmat statusarvotavarat ovat niitä, jotka itse mieltää osaksi omaa persoonaansa ja joiden kokee korostavan asioita, joista itse tykkää. Esimerkiksi kirjahyllyn sisältö, harrastevälineet tai tietynlaisten vaatteiden kerääminen ovat statusarvotavaroita.

Muistoarvo on hankalin kaikista. Mikä on muisto, jonka säilyttämisestä on joka vuosi valmis maksamaan tavaran vaatiman tilan verran? Miten mitata muiston arvo?

Yleisin neuvo muistoarvojen kanssa painiville tuntuu olevan, että pitäisi ymmärtää ettei muisto ole kiinni esineessä. Että muistot ovat aina käytettävissä pään sisältä käsin. Mutta miten muistaa vanhoja muistoja, jollei ole muistoesineistä muistoista muistuttamassa? Muistaisiko sitä enää tärkeiksi mieltämieen juttuja, vai olisivatko juuri ne jutut joita ilman tavaroita jaksaisi muistella juuri niitä arvokkaimpia hetkiä?

On monia muistoja, joita en ajattele kuin nähdessäni jonkin tietyn muistoesineen. Ilman esineitä en ajattelisi kokemiani asioita niin usein. Tavallaa muistoesineet ovat keino ympäröidä itsensä positiivisilla muistoilla, kokemuksilla ja ajatuksilla. Juuri ne tekevät kodista kodin. Paikan, jossa on hyvä olla. Ideaalitilanne tietysti olisi, että samaan mielentilaan pääsisi ilman tavaroita. Mutta se taas vaatinee enemmän ponnistelua kuin ilman tavaraa.

Tällä hetkellä tavaroiden muistoarvon määrittelyssä minulla on käytössä kaksi kysymystä:

Onko se ehdottoman tarpeellinen käyttöesine? Mitä olisin valmis maksamaan tämän säilyttämisestä?

Jos ensimmäiseen vastaus on kyllä, se todennäköisesti kannattaa säilyttää. Muistorikkaat käyttöesineet ovat kuitenkin varsin harvinaisia.

Vaikka joidenkin tavaroiden kohdalla vastaus ensimmäiseen kysymykseen onkin ei, niin jos summa, jonka sen säilyttämisesti olisi valmis maksamaan on erityisen korkea tai korkeampi kuin mitä säilytys oikeasti maksaisi, kannattaa tavara jättää säilytykseen.

Kaikesta muusta eroon mahdollisimman rankalla kädellä.

Eroon sängystä ja muusta tarpeettomasta

Päätimme luopua sängystä. Siitä asiasta, jonka ensimmäisenä ostimme omaan yhteiseen kotiimme.

Päätös oli osa kaiken tarpeettoman tavaran realisoimisprosessia. Kaikki mitä emme haluaisi raahata ulos muutaman vuoden päästä varastosta tulisi lähteä. 

Saimme nimittäin loistavan tilaisuuden aloittaa tavaratarpeidemme arvioimisen kokonaan alusta. Kohta edessä olisi muutto sellaisen taipaleen taakse, ettei olisi mitään järkeä viedä mukanaan muuta kuin mitä itse pystyy julkisilla liikennevälineillä mukanaan kantamaan.

Yksi tuttu otti hieman vastaavassa tilanteessa mukaansa vain tietokoneen, repun ja vaihtokalsarit. Ainakin omien sanojensa mukaan.

Itse en vastaavaan pysty, ja edessä onkin mitä tiukempi koettelemus kulkemisen vaikeuden, laukkujen tilavuuden ja oman kantokyvyn rajoissa.

Lisäksi hommaa vaikeuttaa irtaimisto ja tavarat, joita joko ei voi tai pysty mahduttamaan kuljeteltaviin mittoihin.

Edessä on siis auttamattoman laajamittainen karsiminen, jossa yksi kriteeri nousee ylitse muiden: olisinko tästä tavarasta iloinen kaivaessani sen taas varastosta esiin? 

Lisämurheenkryyninä vielä se, että tavaroiden säilytys maksaa. Aika harvasta isommasta tavarasta olen valmis maksamaan sitä hintaa mitä niiden varastoiminen keskimäärin kustantaa. Tärkeinä pitämieni tavaroiden arvo laskee silmissä, kun niiden säilytyshinta/neliömetri realisoituu pääni sisällä.

Hyrr. Sänky sai luvan lähteä ensimmäisenä.

Projekti alkaa. Sänky laitetaan myyntiin nettiin erittäin houkuttelevalla hinnalla. Pian hintaa lasketaan reilulla kädellä. Silti ei tunnu menevän kaupaksi.

Tavarakorit, lamput, radio ja pressopannu, sarjakuvat ja polkupyörän osat sen sijaan löytävät uusia koteja helposti ja ilman suuria hinnanalennuksia.

Jossain vaiheessa iskee jo surumieli siitä, että joutuisimme kärräämään ehjän ja siistin sänkymme kehikko-osineen sortti-asemalle. 

Kunnes sängylle löytyy yllättäen tyhjänjauhamisen jalon taidon avulla uusi omistaja tuttavapiirin säteeltä. Sänky pääsi palvelemaan uudelleen samassa roolissa johon se alun perin hankittiin, kun vasta yhteen muuttanut nuoripari kantoi sängyn patjoineen mukaansa.

Ja me? Elämme jonkin aikaa ilman sänkyä. Uskollinen 25 vuotta perhepiirissä palvellut sohvasänky avattiin pitkän tauon jälkeen keskelle keittiötä. Mukavimmasta päästä nukkuminen nitisevällä ja ritisevällä metallipohjalla ohuen vaahtomuovin päällä ei ole, mutta onneksi ratkaisu on vain väliaikainen.

Toivon mukaan :)

Mihin kierrätän tarpeettomat tavarani

Myyntiin, lahjoituslaatikkoon vai suoraan jätekeräykseen?

Yksi karsimisen olennaisista osa-alueista on tavarasta luopumisen lisäksi sen kiertoon laittaminen. Mistä löytää uusi elämä tavaralle, jota itse ei enää tarvitse?

Myyminen:

Parasta on, jos itselle tarpeettoman tavaran saa myytyä eteenpäin. Tavara saa uuden kodin ja käteen jää pieni summa rahaa. Olen huomannut, että vaikka omasta mielestäni jokin joutaisi lahjoitukseksi tai elektroniikkajätteeksi, niin kokeilemalla netin myyntipalstalla uuden omistajan etsimistä tavarasta on jopa kilpailtu. Oman säätämisensä aiheutuu sitten siitä, kun sumplitaan että missä ja milloin tavara voisi vaihtaa omistajaa ja myös postitus vie aikaa. Olen huomannut, että kaupan postipakettiautomaatti on aivan loistoratkaisu - kaiken painavamman voi tipauttaa parin sadan metrin päähän eikä tarvitse metsästää lähintä / aukioleva postia. Koska hinta määräytyy koon mukaan, tiedän jo tavaraa myyntiin laittaessani paljon postitus maksaa.

Nettimyyntipalstoilla parhaiten uuden kodin löytävät erilaiset käyttöesineet, kuten elektroniikka. Koristetavarat ja turhakkeet harvemmin. Kirjojen kysyntä tuntuu olevan täysin sattumanvaraista, ja paljon vaikuttaa varmasti se, sattuuko kirjasta kiinnostunut ihminen näkemään myynti-ilmoituksen juuri oikeaan aikaan.

Kirpputoreilla sen sijaan vallitsee täysin toinen logiikka. Parhaiten pöydästä tuntuivat lähtevän kaikenlaiset koriste-esineet, kellot ja kupit. Vaatteista uuteen kotiin päätyivät hiukan hienommista materiaaleista tehdyt liehuvareunaiset mekkokaunottaret.

Facebookin kirpputoreista olen kuullut villejä huhuja, mutta yhteenkään en ole vielä tutustunut.

Myymisen suurin miinus on siihen kuluva aika ja energia. Tavaroiden säilöminen myymistä varten, myyntiin laittaminen ja myyminen syövät kaikki resursseja. Myös repsahdus tavaran takaisinkäyttöönottoon on suurempi, jos se lojuu laatikossa odottamassa sopivaa hetkeä ja sopivaa ostajaa.

Itse odotin tuossa aiemmin innolla toukokuuta ja siivouspäivää: loistava tilaisuus ensin roijata tavara ulos asunnosta rahan toivossa ja sitten jättää kantamatta takaisin sisään. Tapahtuman ideaan nimittäin kuuluu, että myymättömät tavarat voi jättää paikalle tuotuihin kontteihin, josta ne päätyvät kierrätykseen. En kuitenkaan pystynyt osallistumaan tapahtumaan lainkaan tällä kertaa, ja nähtäväksi jää, että mitä jaksan säilöä nurkissani enää kovin paljon pidempään.

Lahjoittaminen:

Vaatteiden kierrätys on tehty Helsingissä todella helpoksi. Vaatekeräyslaatikoita löytyy hyviltä paikoilta ja tiheästi sijoiteltuna. Joskus voi myös valita, lahjoittaa vaatteensa UFFille vai Fidalle, sillä molempien ketjujen laatikot sijaitsevat toistensa vieressä.

UFF vastaanottaa vain vaatteita, Fida vaatteiden lisäksi myös tavaroita.

Yksi hyvä vaihtoehto on myös kierrätyskeskus. Omien kokemuksieni mukaan kierrätyskeskus myy tavaraa eteenpäin huomattavasti edullisemmin hinnoin kuin UFF tai Fida, minkä takia olen itse suosinut paikkaa sekä ostaessa että kiertoon laittaessa. Lisäksi kierrätyskeskuksen toiminnasta puutttuvat uskonnolliset arvolataukset ja vaatteiden dumppaus muihin maihin.

Uusi löyty on myös SPR:n Kontti. Samoin kuin kierrätyskeskuksessa, myös Kontissa on oma näpertelyosastonsa erilaisille kierrätetyille askartelumateriaaleille (nimimerkillä ostin juuri säkillisen jotain mitä ei ehkä olisi pitänyt...). Tällaista materiaalin kierrätystä tuen mielelläni.

Vaatteiden ja tavaroiden päätyminen muihin maihin ja kasaantuminen jätevuoriksi on alkanut arveluttaa. Ainakin viedessäni lahjoituksia työttömien kirpputorille vastaanottaja kertoi rehellisesti, että jos kaappi ei löytäisi ostajaa niin ainakin se lämmittäisi yhden herran asuntoa seuraavana talvena. Parempi kai näin, että polttohommista koituva lämpö ei karkaa harakoille toisin kuin jos olisin itse tarttunut tikkuun.

Kierrättäminen:

Valitettava totuus on, että osa kiertoon lähtevistä tavaroista ei päädy enää sellaisenaan käyttöön. Vanhat aterimet, kaapissa säilötyt rikkinäiset tavarat...

Lyhyesti todettakoon, että lähistön kierrätyspisteet ovat saaneet täytettä.

Tärkeintä on mielestäni pyrkiä minimoimaan sekajätteen määrä.

Vielä viimeisenä mainittakoon jätelavat. Taloyhtiöt tilailevat näitä silloin tällöin, ja jätelavat ovat erinomainen keino hankkiutua eroon suuremmista esineistä. Lavoilla olevat tavarat saattavat päätyä myös kiertoon saman pihapiirin sisällä - ainakin itse olen usein sekä vienyt että tuonut. Jotkut parhaista löydöistäni sattuvat olemaan jätelavoilta poimittuja.

Hyvästi kauniit projektit

Tavaramäärä on kodissa vähentynyt, ja sen seurauksena ymmärsin viimein, kuinka paljon tilaa omat keskeneräiset projektini oikein tilaa vievät. Muiden ihmisten kohdalla projektien kasaamisen järjettömyyden huomaa helpommin, mutta joskus se on otettava tukki pois omasta silmästä.

Käänteentekevä hetki taisi olla, kun pysähdyin hetkeksi laskemaan, kuinka paljon aikaa kaikkien käsityöprojektien loppuunsaattaminen oikein veisi. Aivan liikaa.

Lisäksi ymmärsin, että projektin itsensä loppuunsaattamisesta oli tullut tärkeämpää kuin valmiin tuotoksen käyttäminen. Esimerkiksi monet hameet, joiden kankaisiin olin hullaantunut: kuviota, villaa, kaunista käsityön taidokkuutta - kunnes tajusin, ettei moinen sopisi lainkaan muihin lempivaatteisiini, että en keksinyt ainuttakaan toistuvaa tilannetta, jossa pukisin mielummin uuden hamosen jonkin muun sijaan...

Turha tällaisia on säilyttää muistuttamassa asioista, joita en koskaan tulisi tekemään ja josta en iloa saisi vaikka tekisinkin. Toivotan kankaille parempaa onnea uuden omistajansa luona.

Karsiminen kahdestaan - kilpailu vai ei?

Karsimisen alkaessa ihmisten lähtötilanne on erilainen. Toisella voi olla enemmän tavaraa kuin toisella. Yhdessä asuessa karsiminen on periaatteessa yhteinen projekti, mutta samalla jotkin tavarat ovat selkeästi vain toisen tavararoita.

Huomasin jääneeni jälkeen. Tai omistaneeni alun alkaen liikaa tavaraa. 

Jossain vaiheessa yhteistä karsimisprosessia tasapaino yhtäkkiä keikahti, ja suurin osa kaikesta tilaa vievästä roinasta olikin yllättäen minun tavaroitani. Hups.

Tarkemmin asiaa kun tarkastelee, huolella eri paikkoihin kätkemäni nyytit muodostavat huomattavan läjän. Vieläpä läjän, jota en käytä, jota en tarvitse ja jolle en todennäköisesti koskaan tule tekemään muuta kuin siirtämään paikasta toiseen.

Miksi toinen sija tuntuu niin karvaalta?

Muiden stuff vs. oma stuff

"Other people's stuff is shit but your shit is stuff!"

Paras mieleeni jäänyt lainaus George Carlinin standupista "Stuff".

Lause, jota toistelin päässäni muutama päivä sitten.

Kaikki alkoi viattomasti: Lupauduin auttamaan sukulaistani varaston läpikäymisessä ja turhasta eroon hankkiutumisessa. Alue oli selkeästi rajattu, noin 10 m2 suljettua varastotilaa.

Muuhun ei pitänyt koskea.

Tehtävänkuva oli selkeä: vanhojen urheiluvälineiden läpikäyntiä, kuvaamista ja myöhemmin myyntiin laittamista. Mahdollisesti muuta asiaan liittyvää rojua.

Muuta ei pitänyt olla.

...

Neljä tuntia aloituksesta, ja kaikki oli saatu raahattua ulkoilmaan lajittelua varten. Tavarat löysivät helposti omat kasansa säästettävien, myytävien, lahjoitettavien ja roskiin laitettavien tavaroiden joukosta. Lisäksi oli myös yksi kasa keskeneräisille projekteille (huonekalua odottamassa kunnostusta, tuttavalle menossa olevia esinetä, tunnearvokasta tavaraa, jota ei kuitenkaan halua kotonaan katsella...).

Viimeisestä kasasta alkoi kierre kohti projektin vääjäämätöntä hidastumista.

Asioista tarkemmin selvää ottamatta satuin ehdottamaan, että kannetaan keskeneräiset projektit autotalliin. Siellä ne olisivat sen verran tiellä, että niille joko tapahtuisi jotain tai ne löytäisivät ainakin uuden kodin.

Pian kuitenkin paljastui toisenlainen totuus: Autotalli oli jo täynnä tusinoittain muita projekteja: joko kunnostusta odottavia tai jonnekin matkalla olevia huonekaluja, maalipurkkeja, pahvilaatikoittain tavaroita joita ei enää tarvittu...

On erittäin turhauttavaa, kun aikaisempi tarmo ja puhti hiipuu siihen, että katselee tavaroiden omistajan tutkivan jokaista esinettä, liikuttavan niitä hieman ja laittavan lopulta takaisin paikoilleen. "Mitäs tuolla on..." ja loputon muistoihin uppoutuminen vie aikaa ja ennenkaikkea estää varsinaista raivaustyötä jatkumasta.

Onneksi ei tarvittu kuin muutama muistutus siitä, mitä me olimmekaan tämän päivän aikana saamassa aikaiseksi kunnes asiat alkoivat taas luistaa. Tavarat kuvattiin, lajiteltiin säilöön ja jatkojalostukseen ja varaston ovi suljettiin. Autotalli sai jäädä keskeneräiseen luonnontilaansa.

Sama ilmiö toistuu usein kaikenlaisessa varastojen järjestelyssä: pois laitettuja tavaroita tarkastellaan niiden historiaa vasten ja kerrotaan tarinoita tavaroista, samalla kun varsinainen varastotyö jää taka-alalle. Mikäpä siinä, tarinoita tavaraoiden takana on mukava kuunnella, mutta toisinaan hieman turhauttaa.

Miksi sitä oikein tuppaakaan säästämään enemmän projekteja kuin on aikaa tehdä ja keräämään tavaraa, jonka kohtalona on vain olla tiellä.

Tavara päivässä -kokemuksia

Haastoin itseni aiemmin karsimaan yhden tavaran päivässä. Projektin julkistamisesta on kulunut muutama viikko, mutta selkeitä muutoksia on havaittavissa.

Tärkein muutos on ilman muuta se, että toinen puoliskokin on hiljalleen lähtenyt mukaan leikkiin. Aiemmin suurin osa yhteisistä tavaroista, joiden maltilliseen vähentämiseen kommentti oli ollut lähinnä "no mutta eihän se niin paljon tilaa vie", "mutta sehän on muisto henkilöstä x / paikasta y / tapahtumasta z" on alkanut muuttua karsivampaan suuntaan. Moni ennen rakas (ja hyödytön) tavara on päässyt uudelle matkalle, joko myyntiin tai kierrätyslaatikkoon.

Toisen havahtuessa on myös paljastunut omia aukkokohtia tavaroiden tarpeellisuudesta. "Ja tuo hyödytön juttu sitten lähtee kanssa". Mikä höydytön muka? Kyllähän nyt näitä pitää olla... Vaikkei tosin vältämättä näin paljon... Taidat olla oikeassa... Laitetaan pois.

Aamupuuroa syödessä katselemme tavaroita jo "sillä silmällä", ja teemme suunnitelmia mihin minkäkin poislähtevän tavaran viemme.

Projektin päivittäinen jatkaminen ja iltaiset julistukset päivän poislaitettavasta tavarasta ovat saaneet aikaan muutoksen, jota alkuvaiheessa pidin mahdottomana. Matkaa on silti vielä jäljellä. Samoin rikkinäisiä muistoesineitä kaapeissa.

Sekalainen elektroniikka

Välillä tuntuu siltä, että johdot ja elektroniikkalaitteet lisääntyvät keskenään omissa pahvilaatikoissaan.

Miten muuten voi selittää sen, että johtosekamelska vain kasvaa ja johtojen määrä lisääntyy, eikä siltikään ole harmainta aavisustakaan mikä johto oli tarkoitettu mihinkin ja tuleeko sitä ilman toimeen?

Kauhuskenaario, jossa arvokkaan härpäkkeen johto katoaa selittämättömästi kierrätykseen ei houkuttele - kuin ei myöskään epämääräinen rykelmä.

Looginen ratkaisuhan tietenkin olisi ottaa jokainen laite erilleen ja siihen sen kuuluvat johdot ja lisäkaapelit ja varakytkennät.

Logiikka pettää, kun tästäkin huolimatta epämääräisiä muuntajia ilman laitetta siunaantuu joka nurkkaan...

Oma ratkaisu: jos en tarvitse laatikon johtoja/muuntajia ennen kesää, olen todennäköisesti hankkiutunut jo eroon laitteesta tai korvannut johdon jonkun muun laitteen johdolla.

Nyt kun vielä tietäisi, ovatko kaikki virtapistoke-usb -muuntajat samanvahvuisia ulosanniltaan...

Kohti unelmien yksinkertaista vaatekaappia: Vaatteiden kartoitus

Pystyn muistamaan jokaisen vaatekaapissani oleskelevan vaatekappaleen. Minulla on myös selkeät hahmotelmat siitä, minkä kanssa osat sopivat yhteen ja mitä vaihtoehtoja minulla on.

Ainakin niin haluan itselleni uskotella.

Ongelma syntyy vasta, kun aloin harkitsemaan käytössä olevien vaatteiden vähentämistä täsmälliseen lukuun. Päässäni pyörii, että ainakin ne mustat ja sitten ne toiset beiget ja farkut ja sitten kaikki shortseina...

Yritin saada pääni sisäistä kaaosta järjestykseen, ja aloin luonnostella omistamiani vaatteita paperille.

Plussien ja miinuksien listaamisesta vasta pääsinkin vauhtiin. Oikein innostuin kun pääsin piirtelemään rakkaimpia kenkiäni, takkejani ja huivejani.

Sitten alkoi tökkiä...

Paidat, villapaidat, neuleet, aluspaidat, kauluspaidat, toimistopaidat, trikoopaidat... Kaikki tuntuivat liian samanlaisilta, jotta olisin jaksanut piirtää monta erilaista versiota peruspaidasta. Kaikissa olisi myös ollut samankaltaiset plussat: ihana, perus, luottovaate. Joidenkin kohdalla miinuksena vain, että näitä on jo muutama...

Lopetin piirtolistauksen.

Sen sijaan, että kartoittaisin kaikki omistamani ENNEN kuin valitsen parhaat, voisin vain valita lempivaatteni suoraan muistin varassa.

Kätevää.

(Missään vaiheessa en edes harkinnut, että olisin kävellyt vaatekaapilleni ja valinnut parhaat suoraan hyllyltä. Aivan liian sotkuista.)

Haaste: eroon turhista käsityötarvikkeista

Käsityöharrastajaminän ja yksinkertaistajaminän välinen dilemma: keskeneräisten käsityöprojektien kasauma.

Karsijapuristit ovat tietysti sitä mieltä, että jos et ole sitä saanut valmiiksi tähänkään mennessä, niin kiertoon se on laitettava.

Lievempi koulukunta vannoo vaivan ja taakan nimeen: jos määrä on sellainen, ettei siitä ole henkistä harmia, niin säästä sellainen määrä sellaisia asioita, jotka ovat vielä hallinnassasi ja jotka todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin teet.

Käsitöiden nimiin vannova koulukunta taas hamstraa materiaalia, vaikkei käyttökohteesta olisi tietoakaan.

Aiemmin kuuluin viimeisimpien joukkoon.

Jo materiaali hipelöidessä mielessä vilistivät monenlaiset projektit, ihanat ja yksilölliset tuotokset ja omin käsin tekemisen riemu.

Kun asiaa suoraan silmiin katsotaan, niin hamstraajahan se sieltä paljastuu.

Vaikka jo materiaalia hypistellessä on selkeä mielikuva siitä, millainen lopputuotos niistä olisi tarkoitus saada aikaiseksi, niin jostain kumman syystä materiaalien kotiin raahaamisen jälkeen työhön tarttumaan innoittava potkaisu jää puuttumaan. 

Oma lukunsa ovat tietysti erilaiset kankaat, joita on tarttunut omaan varastoon muiden karsiessa. Niille ei loppusijoituspaikkaa ole lainkaan pohdittu. Toiveikkaana olen ajatellut, että kyllä niin kivan värisille/kauniille materiaaleille vielä jotain askarteluprojektia tulee.

Koska omalla kohdallani usein omin käsin tekeminen ja materiaalien kierrätys on suunnitteluvaiheessa ollut lopputulosta tärkeämpää, niin kauan ja hartaasti väkerretyistä jutuista vain murto-osa on päätynyt oikeaan käyttöön. (ja esimerkiksi monet pitsimäiset huivit, kivakuvioiset mutta muodoiltaan hiukan vääränlaiset villapaidat ja muut vastaavat joutuvat vain karsivan syynäyksen alle.)

Niinpä tämänkertaisen karsimis- ja vähennysprojektin päämäärät ovat seuraavat:

1) hamstratun materiaalin vähentäminen joko valmiiksi tekemällä, uusilla ideoilla tai tylysti kiertoon laittamalla

2) vain käyttöön päätyvien projektien jatkaminen. Jos jo alkuvaiheessa tiedän, ettei lopullinen tuotos oikeastaan sovi omaan tai lahjakohteen tyyliin, en edes aloita. Jos en keksi mitään varmasti käyttöön päätyvää lopputuotosta, joutaa materiaali kiertoon.

3) villasukkia tarvitaan aina, huiveja ja pipoja ei juurikaan.

Tavoite on vähentää materiaalin määrä kolmesta säkillisestä/laatikollisesta yhteen. Määrä sisältää kankaat, villalangat ja muodistettavat/materiaaliksi luokiteltavat vaatteet.

Varkain kasvava kynttilämeri

Missä vaiheessa ihmiselle voi kertyä näin paljon kynttilöitä, tuikkuja ja tuikkutelineitä?

Määrä, jota aiemmin pidin vain muutamana hassuana, tuntuu suurelta vasta kun kaikki kokoaa yhteen ja yhdellä silmäyksellä näkee mitä kaikkea omistaakaan.

Puolet kynttilöistä on edelleenkin koristeisissa kääreissään. Ne ovat jo monta vuotta odottaneet että ne huomioitaisiin.

Kynttiläparat, toivottavasti niille löytyy parempi koti.

Kynttilät sentään ovat kuluvaa tavaraa, ja ehkä juuri siksi ne on helppo laittaa eteenpäin.

Mutta entä sitten eri tyylisuuntaiset aluset, tuikkukipot ja kynttilänpidikkeet?

Muistan edelleen kaikkien tuikkutelineiden antajan ja saamisajankohdan.

Ihmettelen, kuinka erilaisille ihmisille ja tyylisuunnille telineet on suunniteltu.

Hiukan alkoi läpikäydessä arveluttaa oma jakomielisyys sisustuksessa.

Eikai se ulotu persoonaan asti?

Selkeät säännöt helpottavat, ja sama pätee kynttilätarpeita miettiessä.

Ensimmäinen karsintakriteeri: sopiiko se muihin kalusteisiin tai tekstiileihin?

Liian erilaiset tyylit päätyivät heti kiertoon.

Toinen kriteeri: onko sillä erityistä muistoarvoa?

Ei-> pois

Kauniiden esineiden jatkuva säilyttäminen ei ole minun juttuni, tavaroilla pitää olla jonkinlainen tarina.

Kolmas kriteeri: onko se kaunis?

Tämä ei tosin tuottanut juuri minkäänlaista tulosta.

Tietysti ne ovat kauniita! Ennenkaikkea niihin liittyvät muistot.

Neljäs kriteeri: olenko käyttänyt sitä viimeisen kahden vuoden aikana?

Useimpia en, ja useimmista olisinkin valmis luopumaan.

Harmi, että yhtälössä on vielä viideskin kriteeri: 

Onko päätös sen poistamisesta minun vallassani?

Viimeinen kohta on myös vaikein.

Onneksi pahvilaatikollinen kynttilätarpeita kutistui jo neljännekseen lähtötilanteesta.

Olenko tosiaan hamstrannut tällaisen määrän erilaisia kynttilöitä?

Haaste: yksi tavara yhdessä päivässä

Karsiminen on mukavaa raivoamista, mutta usein raivokarsintakohtauksen jälkeen iskee katumus, ja alan poislähtevien tavaroiden kasasta poimia yhtä jos toistakin takaisin kaappiin.

Vain koska päässäni pyörii "kyllähän minä vielä tästä tykkään ja...."

Perimmäinen syy ainaiseen jahkailuun on helposti se, ettei ole tarpeeksi aikaa kypsytellä luopumistapäätöstä rauhassa.

Sekä se, ettei luopuminen kaikesta huolimatta ole aktiivinen tapa.
(Ja kuinka se voisikaan olla: koko ajanhan ihmiset tuppaavat takertumaaja hamstraamaan, koska koskaan ei ikinä tiedä jos sittenkin...)

Omaa heikkoutani surkutellessa olen hakenut vertaistukea verkosta.

Facebookin Tavara päivässä pois -yhteisön julkaisut ovat silmiäavaavia: 

Ensimmäisenä päässäni pyörii ajatus, että miten joku on voinut joskus halutakin säilyttää jotain tuollaista?

Heti perään nousee epäilys: eikös minullakin ole tuollainen tai jotenkin etäisesti tuollaista muistuttava juttu jossain vetolaatikon purnukassa säilytyspussiin käärittynä...

...

Sekä ajatus tarkastaa vihdoin sen häilyväisen purnukan sisältö.

Prosessi on alkanut.
Katson jokaista käyttämääni tavaraa uusin silmin.

Bonuksena päivän karsinta:
Kahvimuki, toinen niistä, jonka saimme lahjaksi muuttaessamme yhteen. Kupit mätsäsivät, olivat suloiset ja helppokäyttöiset. Käytimme niitä joka päivä.
Kunnes niistä toinen hajosi. Mureni raukka palasiksi ja osittain viemäriin.
Mietin hetken, korjaisinko. Tajusin, että materiaali oli liian heppoista.
Kuppi jäi yksin, keskellä tyylikkäämpien kuppien laumaa. Enää se ei päässyt aamukahville toisen puoliskonsa kanssa.
Tänään päätin vihdoin vapauttaa kupin etsimään uutta elämää muualta, muiden kaltaistensa luota.

Mietin, miten johonkin niinkin arkiseen esineeseen voikin kiintyä.
Ja kuinka henkisesti helpottaakin moisen tarinataakan ja surumielisiä tunteita aiheuttavasta esineestä luopuminen.

Miten aloittaa tavaroiden karsiminen

Tavaroiden karsimisessa pätee vanha viisaus: aloita sieltä mistä se on helpointa.

Minulle se merkitsi keittiötarvikkeiden kimppuun käymistä.

Hyvästi sekalainen kuppikunta samankokoisia, toinen toistaan rumempia uunivuokia, hyvästi ylimääräiset epäkätevät ja muodottamaksikin sulaneet taikinakipot ja siivilät.

Neljästä samankokoisesta pienestä kannellisesta jätin kaappiin vain kaksi:  hienoimman ja toisen emalisen, joka toimii myös uunipatana.

Kolmesta paistinpannusta (lisäksi samankokoisista) kaappiin jäi yksi. 

Karsintakriteerinä ennen kaikkea paistinpinnan ehjyys.

Yhtäkään muovisesta tai puoliehjästä, orvoista kahvikupeista, lautasista tai ruokakupeista en jäänyt kaipaamaan.

En myöskään monia siivilöitä eri kokoluokissa.

Pisimpään silti vietin ruokailuvälineiden ja pienten keittiövälineiden vetolaatikoiden äärellä.

Kaikkia paripuolet aterimet saivat oitis lähdön, samoin epämääräiset veitset, joiden funktioista en ole ollut enää pitkään perillä.

Kolmesta (!) muussisurvimesta laatikkoon jäi vain peritty.

Lukemattomasta puukauhamäärästä häädön saivat kaikki muotopuoliksi murtuneet puuhaarukat ja -lastat.

Jäljelle jäi vain kaksi: ukkivainaani minulle syntymälahjaksi veistämä puukauha ja puinen paistolasta.

Lisäksi muovisten kauha-lasta välineistön kohdalla tapahtui saman suuntaista harventamista.

Lopputuloksena vetolaatikot, joista ensi vilkaisulla näki juuri sen, mitä sieltä oli hakemassa.

En ole myöskään enää kertaakaan joutunut tappelemaan jumittuneen vetolaatikon kanssa. Mikäs sinne enää jumittuisi, kun täytettä ei ole enää ylenpalttisen paljon.

Kokkaaminen muuttuu jatkossa toivottavasti samoissa määrin vähemmän välineurheilulliseksi toiminnaksi.